Tietoja minusta

Oma valokuva
Heippa. Olen 28-vuotias HSO-tradenomi ja modisti eli hullu hatuntekijä. Hattuja en juuri ole valmistumiseni jälkeen tehnyt mutta mitä hulluuteen tulee... siihen en uskalla sanoa mitään. Kesällä 2010 kauhea maailmantuska sai minut hakemaan ETVO-vapaaehtoistyöntekijäksi ja tästä seurauksena maaliskuun 2011 alusta lähtien olen Senegalissa mukana Suomen ja Senegalin partioiden yhteisessä ympäristökasvatushankeessa.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Jännä maa se Afrikka

Jo ensimmäisessä blogikirjoituksessa mainitsin stereotypisen afrikka-kuvan, joka länsimaissa vallitsee. Kenellekään tuskin on yllätys, että Afrikassa on monenlaisia ongelmia. Negatiiviset puolet tunnetaan jo, mutta muuta ei paljon tiedetäkään. Aids tilastot ovat huipussa, ruoasta on pulaa ja puhtaasta juomavedestä, jätteidenhuolto ei toimi ja malariaan kuollaan, kuten kaikkiin muihinkin ihme tauteihin.

Itsekin olen blogissani puhunut Senegalin jätteistä, pienistä kerjäävistä pojista ja sähkökatkoksista. Nyt voisi olla hyvä hetki lopettaa valittaminen ja kertoa Senegalin toinen puoli. Apuna listaani laatiessa olen käynyt keskusteluja senegalilaisten kanssa siitä, mistä he pitävät eniten omassa kotimaassaan.


Nio Far on wolofia ja tarkoittaa olemme yhdessä. Senegalilaista kulttuuria leimaa solidaarisuus, vieraanvaraisuus ja yhteisöllisyys. Toisista pidetään huolta ja omasta annetaan muille. Suomessa tällainen ajattelutapa on harmillisen harvinaista ja tämä piirre senegalilaisessa kulttuurissa saakin minut hyvälle mielelle. Tähän sopii toinenkin wolofin kielinen sanonta Nit, nit ay garabam, ihminen on ihmiselle lääkettä.

Ruoka. Kalaa ja riisiä, kalaa ja riisiä, kalaa ja riisiä. Pieni yleistys, mutta pitää suurelta osin paikkansa. Toki täällä syödään muutakin. Osasta ruoista tykkään, osasta taas en. Ruokatavassa näen kuitenkin paljon symboliikkaa. Ruoka syödään usein yhdessä isolta lautaselta, käsin tai lusikalla. Ei ehkä yhtä hygieenistä kuin suomalainen ruokailutapa, mutta kuvastaa hyvin kulttuurien välistä eroa. Suomessa jokaisella on omat tavaransa ja omaisuutensa eikä niitä hevillä jaeta. Senegalissa on toisin, edelleen; nio far…

Värikkäät kauniit vaatteet. Vähemmän on enemmän ei päde täkäläiseen vaatekulttuuriin. Väriä, kuvioita ja kirjontaa saa olla ja pitääkin olla. Joskus vaatetus voi mennä omaan makuuni mauttomuuksiin, mutta onko sillä nyt niin väliä. Tylsyys on suurempi rikos. On hienoa, että Senegalissa länsimaalainen muoti ei ole syrjäyttänyt paikallista. Niin ja paikallinen vaatetus ei tarkoita lannevaatetta ja nenän lävistävää luunpalaa.  

Luonto. Senegal ei voi ylpeillä suurilla villieläimillä niin kuin moni muu Afrikan maa, mutta luonto on silti kaunista (niissä paikoissa jossa se ei ole roskien peitossa) ja maa on lintubongarien unelma (terveisiä lintubongaaja veljelle). Myös jättisuuret apinanleipäpuut ovat hienoja ja niiden hedelmistä tehtävä mehukin hyvää.

Fête de la Tabaski. Muslimien tärkein juhla, joka tunnetaan Suomessa paremmin nimellä Id Al-Adla. Tänä vuonna juhla sijoittuu marraskuulle joten luultavasti en ole enää täällä näkemässä sitä. Juhlan aikana jokainen perhe teurastaa lampaan, joten ehkä parempikin etten ole todistamassa tätä lampaiden joukkomurhaa. Teurastusten lisäksi syödään hyvin ja mennään moskeijaan, näin niin kuin tiivistetysti. Juhlintaan kuuluu mielestäni eräs kaunis piirre. Jokaisen joka on tehnyt toiselle pahaa kuluneen vuoden aikana tulee mennä juttelemaan ja pyytämään anteeksi tältä henkilöltä.

Optimismi. Ihmiset uskovat asioiden lopulta menevän parhain päin. Monessa suhteessa olen “senegalilaistunut” oleskeluni aikana. Kiukkupäivinä, jolloin Känkkäränkkä käskee laittamaan kengät vääriin jalkoihin, en voi kuitenkaan sanoa onnistuneeni tässä suhteessa muuntautumaan tämän hetkisen kotimaani kulttuuriin.

Lutte eli senegalilainen paini on kansallisurheilu. Painiin kuuluu paljon muutakin kuin pelkkä painiottelu. Painin ohella tanssitaan esimerkiksi ”sotatanssia”. Menestyneimmät painijat ovat julkkiksia ja taksien ja bussien etuosa on usein vuorattu painijoiden kuvilla.

Opettavat tarinat. Lasten kasvattamisessa käytetään keinona tarinoita. Esimerkiksi huonosti käyttäytyvän lapsen isoäiti saattaa kertoa hänelle tarinaa, jossa käsitellään samaa asiaa. Näin lapselle halutaan opettaa miten tulee käyttäytyä ilman, että häntä tarvitsee suoraan moittia ja komennella. 

St. Louisissa, omistettu kaikille lintubongaajille

Tarkoitukseni ei ole ollut avata kokonaisen maan kulttuuria yhdessä kirjoituksessa. Halusin vain tuoda esille, että ns. kehitysmaa on paljon muutakin kuin median esille tuomat ongelmat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti